Muru, kulta, rakas.
Tämä kaikki alkoi oikeastaan ihan spontaanisti. Kirjoitin kesällä Threadsiin asioita sydämestäni, rakkaudesta, ihmisyydestä, yksinäisyydestä, haavoista ja toivosta. Sielusta ja egosta. En arvannutkaan, miten syvälle ne sanat osuisivat ja miten moni pysähtyisi niiden äärelle. Aloin saada viestejä ja tarinoita ihmisiltä, jotka kertoivat, että tekstit olivat herättäneet heissä jotakin, muistoja, tunteita, oivalluksia.
Siitä syntyi ajatus. Ehkä nämä sanat ansaitsevat pysyvän kodin, paikan, josta ne löytyvät ja jossa ne voivat koskettaa yhä uudelleen. Halusin luoda sivuston, jossa jokainen saa pysähtyä hetkeksi, tuntea ja ehkä nähdä itsensä uudella tavalla. Paikan, joka on samalla lämmin syli ja peili.
Murukultarakas.fi syntyi siitä halusta, että kukaan ei olisi yksin tunteidensa kanssa. Että voisimme oppia yhdessä, iloita yhdessä ja myös käsitellä kipeitä asioita yhdessä. Haluan luoda tulevaisuutta ja toivoa, sekä tuntea menneisyyttä ja muistoja.
Murukultarakas on minulle kanava, jossa voin auttaa ihmisiä tulemaan ymmärretyiksi, kuulluiksi ja nähdyiksi, tulla itse nähdyksi ja kuulluksi. Tämän kokonaisuuden missio on, että voisimme luoda edes vähän enemmän sisäistä hyvinvointia ja parempilaatuisia ihmissuhteita. Ja ennen kaikkea muru, sielu esiin ja ego pieneksi.
Kaiken tämän taustalla on myös oma henkinen matka ja kasvu ja tunne siitä, että mä voin olla hyödyksi mun omalla avoimuudella, rohkeudella ja herkkyydellä.
Oman taustan tärkein yksittäinen tekijä on Tommy Hellsten ja hänen teoriansa. Siitä haluan Tommya kiittää. Kaksi asiaa, meidän matkamme suuntaa on pienuuteemme, ei suuruuteemme ja, että on suurta olla pieni. Se vaatii rohkeutta muru, mutta se kannattaa! Valtavirta voi näyttäytyä, että suunta on suuremmaksi, mutta siinä tulee yksi elämämme tärkein paradoksi. Paradokseista puhuttaessa, elämä on täynnä niitä.