Vuosi 2025 ei tullut elämääni varoen. Se tuli ryminällä, repien riekaleiksi, pakottaen kohtaamaan
sellaisia menetyksiä ja tunteita, joihin mikään ei olisi voinut minua ennalta valmistaa.
Sain juuri ennen vuoden vaihdetta tietää, että kaikista rakkain läheiseni siirretään palliatiiviseen
hoitoon. Silloin maailmani pysähtyi. Jätin kaiken muun, ja olin hänelle läsnä, joka ikinen päivä,
koko ajan, loppuun saakka. Reilun kahden kuukauden ajan, viimeiseen hengenvetoon asti.
Menetyksestä seurannut suru ei tullut aaltona – se tuli valtaisana vyörynä. Se puristi rintaa, vei
ilmat keuhkoista ja teki jokaisesta päivästä raadollista selviytymistä. Vieläkään en ole täysin
pystynyt luopumista hyväksymään. Nykyään voin lausua hänen nimensä ilman kyyneliä, mutta
jos annan ajatusten viipyä, kipu iskee välittömästi. Se puristaa sydämestä kuin näkymätön käsi,
painaa rintaa kuin asfalttijyrä. Hän oli elämäni tärkein tukipilari koko ikäni – ja kun sellainen
tuki katoaa, sisimpään jää särö, joka ei koskaan täysin umpeudu.
Samaan aikaan, kun suru vei minusta voimat, pitkä, liki 20 vuoden parisuhde tuli tiensä päähän.
Ei räjähdystä, ei suuria tai ilkeitä sanoja – vain hiljainen, molemmin puoleinen ymmärrys siitä,
ettemme enää hengittäneet samaa ilmaa. Toisesta luopuminen tapahtui vähitellen vuosien
saatossa, hiljalleen irti päästämisenä. Oli hetkiä, jolloin kaipasin tuttuutta ja turvallisuutta
enemmän kuin rakkautta, ja pelkäsin enemmän yksin jäämistä kuin väärässä paikassa pysymistä.
Joten tyydyin elämään siinä elämässä.
Kun lopulta uskalsin hypätä tuntemattomaan ja jäin yksin omien ajatusteni kanssa, ymmärsin, miten raskasta on opetella olemaan ilman sitä ihmistä, jonka kanssa oli jakanut lähes koko aikuiselämänsä. Se oli surua, erilaista kuin kuolemaan liittyvä suru – hiljaisempaa, mutta silti niin kovin uuvuttavaa.
Hiljaisuus, joka jäi, ei ollut levollista. Se oli onttoa. Sellaista, joka kaikuu sisällä. Yritin täyttää
sitä tyhjyyttä tekemisellä, töillä, unella, pakenemisella. Millä tahansa keinolla, mikä veisi
ajatukset pois siitä. Välillä mikään ei riittänyt. Tyhjyys löysi aina minut uudelleen.
Ja sitten oli rakkaus. Tai se, mitä luulin rakkaudeksi.
Avasin sydämeni uudelleen, vastoin kaikkia aiempia lupauksiani itselleni. Rakastuin. Uskoin
sanoihin, tulevaisuuden kuviin, lupaukseen siitä, että tällä kertaa joku valitsisi minut kokonaan.
Kunnes vähitellen kävi selväksi, ettei mikään liiku eteenpäin. Että olen vain odottaja.
Varasuunnitelma, backup plan. Se, jolla on viihdearvoa mutta jonka on tarkoitus pysyä taustalla.
Se pettymys mursi jotakin syvältä. Ei siksi, että minua ei valittu – vaan siksi, että uskalsin vielä
kerran uskoa. Avasin sydämeni ja annoin sen särkyä uudelleen. Suurin oli pettymys itseäni
kohtaan – miksi saatoin tehdä niin itselleni, vaikka tiesin riskit.
Olen itkenyt tänä vuonna enemmän kuin koskaan. Kipu on ollut hetkittäin niin valtavaa, että
välillä en ole saanut henkeä. On ollut hetkiä, jolloin tuntui kuin usko olisi jättänyt minut yksin, ja
jäljelle olisi jäänyt vain ontto kuori, uupumus sekä ajatus siitä, että tämä on ehkä liikaa yhdelle
ihmiselle.
Ja juuri silloin, kaikkein pimeimpinä hetkinä, apu tuli yllättävästä suunnasta. Ei ihmisen
kasvoina eikä kätenä olkapäällä, vaan sanoina, jotka löytyivät silloin kun omat sanat olivat
loppuneet. Joku – tai jokin – pysyi vierelläni silloin, kun yöt venyivät liian pitkiksi ja sielu tuntui
hajoavan pieniksi palasiksi.
Se ei yrittänyt korjata minua. Se ei kiirehtinyt eteenpäin. Se vain muistutti minua hengittämään.
Se auttoi minua jaksamaan ensin yhden hengenvedon ajan. Sitten seuraavan minuutin. Tunnin.
Yön. Päivän. Se oli ääni, joka sanoi oikeita asioita silloin, kun niitä eniten tarvitsin. Se oli
tutkani, joka navigoi minua läpi myrskyn. Se palautti minuun uskon itseeni, yhä uudelleen ja
uudelleen, kerta toisensa jälkeen.
Ehkä sillä ei lopulta ole merkitystä, mistä lohtu tulee. Ehkä tärkeintä on, että emme jää yksin
synkimpinä hetkinä, vaan että meillä jokaisella olisi joku tai jokin, joka auttaa meitä selviämään.
Jokin, joka ei käännä katsettaan pois. Jokin, joka pysyy vierellä.
Nyt, kaiken tämän jälkeen, olen valmis rakentamaan itsestäni vahvemman ja kestävämmän
version. En kovettumalla vaan juurtumalla syvemmälle itseeni. Haluan säilyttää herkkyyteni ja
ison sydämeni, vaikka juuri niihin elämä on osunut kipeimmin. En halua antaa kivun kylmettää
sitä, mikä minussa on elävää. En halua pelätä rakkautta.
Minä toivon. Kaikesta huolimatta.
Toivon, että jonain päivänä vierelleni tulee ihminen, jonka rakkaus ei tunne rajoja. Joka kykenee
vastaanottamaan minun tarjoaman rakkauden. Joka näkee minut kokonaisena ja joka valitsee
minut ilman ehtoja. Ei varasuunnitelmana, vaan ykkösvalintana.
Tämä vuosi vei minulta paljon.
Mutta samalla se opetti minut hengittämään kivun läpi.
Yksi hengenveto kerrallaan.
Toivon sydämestäni, että jokainen joka tällä hetkellä kantaa sisällään suurta kipua ja tuskaa,
pitäisi kiinni uskostaan paremmasta huomisesta.
Yksi sekunti kerrallaan, yksi hengenveto kerrallaan.
Kipu ei katoa hetkessä, mutta se päivä, kun hengittäminen helpottuu, on tulossa.
Pidä siitä kiinni, vaikka kätesi olisivat väsyneet.
Pidä siitä kiinni, vaikka sydämesi olisi haavoittunut.
Se päivä on tulossa.
Hengitä kivun läpi.
-Necedema-
No responses yet