Sopiiko jos kerron yhden tarinan, tarinan kiitollisuudesta ja hetkistä joita en osannut nähdä nuorempana.
Oli vuosi 2010 ja ensimmäinen lapsemme oli juuri syntynyt. En muista minne olimme menossa, mutta muistan exäni, lasten äidin sanat, sanat, jotka hän kertoi minulle vasta vuosia myöhemmin. Hän sanoi, että siinä hetkessä, kun poika oli turvakaukalossa, minä ratissa ja hän etupenkillä ja meidän silloinen perhe oli autossa matkalla jonnekin…
Hän totesi, että se hetki oli hänelle sellainen, jossa hänellä oli kaikki. Kaikki mitä oli elämältään toivonut. Hänen rakkaansa vierellään, aika pysähtyi ja siinä hetkessä hän ei voinut muuta kuin olla kiitollinen. Se hetki sisälsi kaiken elämän onnen ytimen: rakkauden, turvan ja kiitollisuuden.
Tänään, viisitoista vuotta myöhemmin, pakkasin auton ja meidän ydinperhe oli hetken koolla. Tytär ja äiti takapenkillä, minä ja poika etupenkillä. Matkalla kohti mummin ja ukin mökkiä Tappisaareen, Sulkavalle.
Erosimme lasten äidin kanssa noin kahdeksan vuotta sitten. Tämän iltainen, tai oikeastaan yöllinen ajo ja tuo hetki 15 vuoden takaa, muistuttivat sydäntäni jostain syvästä ja aidosta.
Tänään autossa oli rakkautta lapsia kohtaan, iloa, suurta arvostusta exääni kohtaan, turvallisuutta ja jotain hyvin suurta. Ajelin ja katsoin vuoronperään kaikkia matkustajia, että heillä on kaikki hyvin ja nautin. Sain kuljettaa kolme elämäni merkityksellisintä ihmistä turvallisesti, kauniiden maisemien saattelemana, merkitykselliseen paikkaan.
Saimaan saareen, missä on vanha torppa ja missä joskus näkyy norppiakin. Se, mitä lasten äidiltä opin 18 vuoden aikana, oli kiitollisuus ja tyytyväisyys. Pieniin asioihin. Hän opetti myös pehmeiden arvojen merkityksen minulle, silloin kun olin vielä 20–30-vuotias ja kovemmat arvot ohjasivat elämääni. Voi mua ja mun nuorta egoa.
Siitä hetkestä 15 vuoden takaa hän sanoi: ”Tässä minulla on kaikki. Voisimme ajaa vaikka maailman ääriin.” Itse en silloin rekisteröinyt tuota tapahtumaa, en osannut nähdä sitä. En ymmärtänyt, miten suuri hetki se oli.
Olen niin kiitollinen lasteni äidistä . Hän on suurin ihminen, jonka olen kohdannut, ja suurin, jota olen rakastanut.
Nyt maanantaina mökille saapuu lasten serkut, exän uusi mies lapsineen ja minä. Nautin muutaman päivän ja sitten suuntaan Itä-Suomen kiertueelle, avoimin mielin ja avoimin suunnitelmin, lapsettomana. 😘
Nämä elämän pienet hetket, joita tänä päivänä näen ja koen, kuten lämmin suihku lenkin jälkeen, istuttavalla leikkurilla nurtsia ajaen tai kylmä lasi vettä janoon. Tiedätte kyllä, ne kannattaa rekisteröidä. Niitä kannattaa arvostaa.
Sovimme lasten äidin kanssa aikoinaan, että teemme maailman parhaan avioeron.
Niin teimme. Ja siitä olen niin ylpeä ja onnellinen.
Tavalla, jolla erotaan, on merkitystä.
Kiitos muru, kulta, rakas, että jaksoit lukea mua taas. 🫶
No responses yet
Ohikiitävät hetket ja elämä. Ei siitä kauan ole, kun mielessäni tuskailin, etteikö lapset koskaan kasva isoiksi, eikö yövalvomiset koskaan lopu.
Nyt pidän joka kesä huolen, että saan lapseni edes yhden viikon ajaksi kaikki yhtäaikaa kanssani mökille. Jokainen omista elämistään. Ostan jokaiselle, jo aikuisen ikäisillekin lapselleni uimalelun, ikäänkuin vitsinä. Se onni kun istun rantalaiturilla ja katson miten sisarukset pulikoivat ja saunovat yhdessä, kiihkeä puheensorina, huudahdukset, nauru.
Silloin kun käytän julkisia kulkuvälineitä, katselen ihmisiä uppoutuneina kännykkään. Itse ihailen ikkunasta vaikka taivasta tai pilvien muotoa. Kerran säikytin vieressä istujan sanomalla vahingossa ääneen ” Onpa älyttömän kaunis pilvi ja taivaanranta!”. Hän nosti katseen puhelimesta ja yhtyi hetkeksi taivaan ihailuun. 😅
Miten osaisi paremmin elää hetkessä: nähdä onni siinä eikä stressata tulevaa, elä menneessä tai odota parempaa hetkeä…sitä haluan aina oppia lisää.