Muru, kulta, rakas 🫶
Pohditutti, kirjoitutti näköjään aika paljonkin, ehkä turhautti, ehkä kadutti..🤩
Tiesitkö, että me ollaan niin läpinäkyviä, kaikki!❤️
Ootko miettinyt joskus, että miksi tapailu ja tulevan mahdollisen kumppanin kohtaaminen voi olla aikamoista onnea eikä aina niin helppoa. Mä oon, ainakin ajoittain.oskus ajattelee, että oispa insinööri, ei funtsisi näitä asioita niin syvällisesti. Tai sitten ajattelee, että onneksi ei ole insinööri.
Välillä tämä on niin sydäntäsärkevää, joskus suloista, joskus turhauttavaa, kun sä näet ihmisen läpi ihan sinne sieluun asti ja kohdattava ihminen kohtaa sinut egollaan ja sen johtamana. Ootko joskus miettinyt ja uskaltanut mennä vaikka treffeille sielu niin auki kuin mahdollista.
Onko sulla ominaisuus tunnistaa toisen ihmisen pelot ja epävarmuudet. Mä ajattelen, että mulla on, jotenkin sen näkee niin helposti. Uskon, että mulla on tämä kyky ilman mitään arroganttisuutta. Ja samaan aikaan huomaan miettiväni, että pitäisikö omaan intuitioon aina luottaa vai ei. Välillä olen jopa yrittänyt työntää sitä sivuun, vähän niin kuin varmuuden vuoksi.
Toki pelko ja epävarmuus on täysin ymmärrettävää ja inhimillistä. Sitten astuukin esiin kyky luoda turvaa, uskallusta itse puhua sielu auki, jotta se egon luoma esirippu voisi hiljalleen laskeutua. Mitä meissä oikeasti tapahtuu, kun kohtaamme toisen ihmisen. Tätä tulee pohdittua yllättävän usein. Onko se mieli, ego vai sielu, joka ohjaa sitä, kehen tunnemme vetoa ja miksi.
Ajattelen niin, että nämä kaikki kolme ovat koko ajan mukana. Sielu on se osa meissä, joka tunnistaa jotain aitoa ja rauhallista. Se ei huuda eikä vaadi, vaan huomaa miltä toisen läsnäolo tuntuu. Sielu hakee yhteyttä, aitoutta ja tunnetta siitä, että saa olla oma itsensä ilman rooleja.
Ego taas toimii suojelijana. Se ei ole huono asia, mutta se voi mennä helposti ylikierroksille. Ego kiinnittää huomiota ulkoisiin asioihin, koska ne ovat nopeita ja selkeitä. Se katsoo miltä toinen näyttää, millaisen vaikutelman hän antaa ja mitä muut mahdollisesti ajattelevat. Se haluaa varmistaa, että olemme turvassa ja kelpaamme.
Mieli toimii tässä välissä. Se vertailee, analysoi ja rakentaa tarinoita. Se muistaa aiemmat kokemuksemme, hyvät ja huonot, ja yrittää niiden pohjalta ennakoida tulevaa. Mieli myös luo mielikuvia siitä, millaisen ihmisen kanssa haluaisimme olla, ja joskus se voi ihastua enemmän tähän mielikuvaan kuin todelliseen ihmiseen.
Siksi syntyy tilanteita, jotka tuntuvat ristiriitaisilta. Voi kohdata ihmisen, joka on kaikin tavoin ihana, mutta silti ulkoinen vetovoima ei syty. Tai sitten päinvastoin, ulkoinen vetovoima on vahva, mutta yhteys jää pinnalliseksi, koska toisen sisäinen maailma ei ole vielä tullut esiin tai sitä ei ole itse saanut kohdata.
Moni miettii tällaisissa tilanteissa, että mikä itsessä on vikana. Todellisuudessa kyse on siitä, että nämä kolme osaa meissä painottavat eri asioita. Sielu etsii yhteyttä, ego vetovoimaa ja mieli turvallisuutta ja ennustettavuutta. Ja sitten tulee se kohta, joka tekee tästä koko jutusta välillä niin haastavan.
Löydäppä tässä sitten sielukas, edes vähän tietoinen tai tietoisuudesta kiinnostunut ihminen, joka lumoaa sut juuri niillä ulkoisilla asioilla, jotka sulle on tärkeitä tai jotka vetoavat suhun, vielä siinä vaiheessa kun et tunne koko ihmistä kunnolla.
Se ei ole ihan yksinkertainen yhdistelmä.
Sellainen huomio, minkä olen huomannut vetoavan itseeni, on rohkeus. Rohkeus ja ymmärrys siitä, että on suurta olla pieni, ei päinvastoin. Rohkeus hypätä juuri siihen hetkeen. Rohkeus antaa kaikkensa sen verran kuin uskallus riittää. Rohkeus olla leikkimättä kissa ja hiiri leikkiä. Rohkeus näyttää ja sanoittaa fiiliksiä toisesta ihmisestä.
Se on yllättävän harvinaista. Ja ehkä juuri siksi niin vetoavaa.
Ulkoiset mieltymykset eivät synny ihan tyhjästä. Ne kai rakentuvat elämän aikana kokemuksista, siitä miten olemme tulleet nähdyiksi, millainen on ollut oma historia ja millaisia asioita olemme oppineet pitämään turvallisina tai tavoiteltavina. Siksi se, mikä sitten vetää minua puoleensa, ei ole sattumaa, eikä myöskään se, mikä ei sytytä.
Taitaa olla myös rehellistä hyväksyä se, että kaunis sielu ei yksin aina riitä herättämään romanttista rakkautta, ja pelkkä ulkoinen vetovoima ei kanna pitkälle. Molemmilla on oma paikkansa. Ja ehkä tähän kaikkeen liittyy myös yksi tärkeä muistutus. Me ollaan kaikki keskeneräisiä, ja se on hyvä asia. Ennen kaikkea silloin, kun uskalletaan myöntää se. Siinä hetkessä tapahtuu jotain aitoa, silloin ego vähän pehmenee, mieli rauhoittuu ja sielu pääsee enemmän esiin.
Ehkä toimivin ajatus on se, että jossain kohtaa tulee vastaan ihminen, jonka kanssa nämä eri puolet eivät ole ristiriidassa keskenään. Sielu kokee yhteyttä, ego ei koe tarvetta huutaa tai puolustaa, ja mieli rauhoittuu. Se ei tarkoita täydellisyyttä, vaan tunnetta siitä, että kokonaisuus toimii riittävän hyvin.
Ja ehkä tärkeintä on ymmärtää, että mikään näistä puolista ei ole vihollinen. Ne kaikki yrittävät omalla tavallaan ohjata meitä kohti jotain, mikä tuntuu hyvältä ja turvalliselta.
Tomi
No responses yet