Hylkääminen on kuolema.

Hylkääminen on kuolema

Ei vertauskuva, vaan todellinen, repivä, läpi kehon kulkeva kuolema. Kun sinut hylätään, jotain sisällä kuolee. Jotain mikä oli totta, kaunista, haurasta, rakentunutta toisen katseesta, kosketuksesta, sanoista. Kun se otetaan pois, ei jää vain tyhjää. Jää haavoja, joiden verta ei kukaan muu näe. Jää suru, jota ei voi pukea sanoiksi.

Hylkääminen on kuolema ilman hautajaisia. Kukaan ei tuo kukkia. Kukaan ei pidä muistopuhetta. Kukaan ei kerää ystäviä ympärille lohduttamaan. Sinä vain istut hiljaisessa kodissa ja yrität ymmärtää, miksi toinen valitsi elää, mutta ilman sinua. Hän elää, hengittää, ehkä nauraa, mutta sinun maailmassasi hän on kuollut. Ja sinä suret yksin.

Se on raastavampaa kuin kuolema, koska siinä on valinta. Joku katsoi sinua, tunsi sinut, oli nähnyt sinun parhaat ja huonoimmat hetket ja sanoi silti ei. Ei enää. Ei sinua. Ei meille. Ja se ei satu vain ylpeyteen tai tunteisiin, se sattuu sieluun. Siihen, joka toivoi, rakasti, uskoi.

Mutta kaikkein julminta on se, kun hylkääjä ei uskalla kohdata. Kun hän pakenee, kääntää päänsä pois, vaihtaa puheenaihetta, hiljenee. Kun hän jättää vastaamatta viestiin. Kun hän ghostaa. Kun hän kohtelee kuin ei oltaisi koskaan olleet mitään. Kun hän naamioi etäisyytensä rauhaksi, vaikka toinen makaa henkisenä rauniona.

Ja sitten, kun hylkääjä avoimesti hakee uusia irtosuhteita. Miltä se tuntuu hylätylle? Se ei ole vain kipua, se on kuin suolaa haavassa, joka jo vuotaa verta. Se on kuin sanoisi, että sinä et ollut tarpeeksi, sinä et koskaan riittänyt, ja nyt hän haluaa korvata sinut jollakin, jolla ei ole mitään yhteistä menneisyyden kanssa.

Kuuluisiko hylkääjän ajatella hylättyä vielä hylkäämisen jälkeen? Kuuluisiko hänen ottaa huomioon, että vaikka hänellä on kaikki oikeus elää niin kuin tahtoo, kaikilla oikeuksilla on seurauksensa? Että vaikka hänellä on vapaus hakea uusia suhteita ja läheisyyttä, ehkä hänen pitäisi miettiä, miltä se tuntuu sille ihmiselle, jonka sydämen hän juuri murskasi.

Ei, hylkääjän ei kuulu hieroa uuden intohimon kipinöitä hylätyn kasvoille. Ei kuulu puhua hylätylle, että tarvitsee aikaa ja tilaa yksin ja samalla viestittää irtosuhteelle, että haluaa viettää aikaa yhdessä, ehkä enemmänkin. Ei kuulu puhua etäisyyden tarpeesta, jos täyttää sen heti toisella. Se on kuin sanoisi surevalle, että ei voi olla lähellä, koska on rikki, mutta antaa rikkinäisyytensä kuitenkin toisen kannettavaksi.

Miltä se tuntuu hylätylle? Ihmiselle, joka juuri menetti kaiken. Joka ei menettänyt vain ihmistä, vaan tulevaisuuden, toivon, yhteiset hetket, suunnitelmat, arjen pienet kauniit asiat. Joka rakasti, aidosti ja syvästi. Joka välitti, kipuili, mietti, syytti itseään, etsi ratkaisuja, käänsi kaikki aseet sisäänpäin. Ja silti ei riittänyt.

Hylätyn maailma romahti. Hänen tunteensa hylättiin. Hänet työnnettiin pahuuden kalliolta alas. Hän hukkasi itsensä. Hänen sanoillaan, hänen teoillaan ei ollut enää mitään merkitystä. Ei ainakaan millään hyvillä teoilla. Ja kun ihminen hukkaa itsensä, sillä voi olla suuria vaikutuksia. Ei vain häneen itseensä, vaan kaikkiin niihin, joiden sydämiin hän ennen kuului.

Siksi, jos sinussa on vielä hitunenkin ihmisyyttä, välitä. Välitä loppuun asti. Tee se ennen kaikkea itsesi takia. Priorisoi hylätty. Koska lopulta saat kaiken sen takaisin, mistä luovut. Mutta niin paljon arvokkaammalla ja kauniimmalla tavalla. Ja sillä on merkitystä. Se ei palvele egoasi, jos sitä janoat. Mutta se palvelee sieluasi. Ja samalla se lisää myös sinun hyvinvointiasi, sinä joka hylkäsit.

Jos todella välität, älä syötä hylätylle ristiriitaisia viestejä. Älä enää sano mitään, mikä lohduttaa vain hetkeksi mutta satuttaa seuraavassa. Älä tarjoa rauhaa ja rakkautta sanoilla, jos et sitä kanna teoissa. Anna hänelle se arvokkain asia, jota sinulta vielä odotetaan, sielusi, edes hetkeksi, aidosti.

Keskustele hänen kanssaan sielullasi, älä egollasi. Älä anna hänen odottaa, vaikka kuinka väsynyt olisit. Hän, jota kutsuit elämän suurimmaksi rakkaudeksi, merkityksellisimmäksi ihmiseksi, ei ansaitse tulla unohdetuksi hiljaisuuteen. Laita kaikki se pienikin energia, mikä sinussa vielä on, hylätyn sielun toiveisiin. Kohtaa hänet sielullasi ennen kuin kohtaat avoimesti halujesi viemänä polvillasi tuntemattoman, merkityksettömän irtosuhteen edessä.

Nämä ovat valintoja. Ne näyttävät, millainen ihminen sinä oikeasti olet. Toteuta omia haavojasi, jos sinun täytyy, mutta älä tee sitä hylätyn verisen sydämen ja silmien edessä.

Jos todella olet joskus rakastanut, niin kunnioita myös rakkauden loppu. Se kertoo sinusta enemmän kuin yksikään uusi suhde.

Hylätty ei tarvitse ohjeita. Ei neuvoja, ei “kyllä sinä vielä löydät paremman” -lausahduksia. Hylätty tarvitsee lempeyttä, läsnäoloa, aikaa. Katseita jotka eivät pelästy särkyneisyyttä. Sanoja jotka eivät selitä pois, vaan kannattelevat. Hylätty tarvitsee tulla nähdyksi ihmiseksi, joka on selvinnyt hengissä omasta kuolemastaan.

Koska hylätyksi tuleminen on selviytymistä jostain, mitä ei koskaan olisi halunnut kokea. Se on uudelleen syntymistä maailmassa, joka ei enää ole entisensä. Ja jos joku joskus on hylätty, todella hylätty, hän tietää, miltä tuntuu kuolla elävänä.

Kohdelkaa hylättyjä kuin surevia. Koska sitä he ovat. He ovat menettäneet jonkun, joka ei kuollut, mutta kuoli heille. He ansaitsevat kunnioitusta, lämpöä ja myötätuntoa. Ei kukaan palaa ehjäksi, jos hänen sielunsa hautajaiset jätetään viettämättä.

Anna hänen sielullesi rauha, mahdollisuus eheytyä. Unohda kaikki egoon liittyvät, koska ne ovat jo aiheuttaneet niin paljon pahaa. Kerran vielä sielu, ja jatkossa aina sielu. Se eheyttää myös jättäjän.

Tomi

P.s Tuleeko sulla tästä tekstistä sellainen fiilis, että haluaisit jakaa sen jollekin ihmiselle? Tee se, jos siltä tuntuu, vaikka keskustelun pohjaksi tai ihan vaan Threadsiin..