Ootsä valmis rakastumaan?

Kun ihmiset eroaa ja jää yksin määrittelemättömäksi ajaksi, jotkut ottaa eron kasvun paikkana ja ajan itsensä kohtaamiselle, toiset taas rientää kohtaamaan uuden ihmisen, usein kohtaamatta itseään. Jokainen tavallaan ja osa on voinut kohdata itsensä jo paljon aiemmin.

Itse olen ottanut sen tien, että kohtaan itseni, todella syvältä, niin syvältä kun vaan pystyn. Rohkeudesta ja mielenkiinnosta se ei ole jäänyt kiinni. Kun sitä on nyt tehty parisen vuotta, niin tulee tunne ja tahto siitä, että oispa kaljaa. No ei, oispa kiva rakastua. Huomasittehan mun loistavan huumorin tässä.

Tuntuu, että olisin valmis kohtaamaan uuden ihmisen ja valmis rakastumaan. Rakastumaan niin, että rakkaudesta joka elää tervellä pohjalla ja kasvaa sentti sentiltä, niin kuin eräs exäni minua opetti. Et voi rakastaa ketään, ketä et tunne.

Mitä kaikkea se on vaatinut, että olet valmis rakastumaan uudelleen. Itselleni se on ollut tosi monipolvinen matka. Jossain kohtaa tunne on ollut, että mikäs siinä, sen kun vaan hypätään, mutta ihan yhtä nopeasti on tullut tunne, että ei, ei missään nimessä ei. Syystä, että en ole kokenut itseäni mitenkään valmiiksi, vaan olisin vain kompensoinut kipujani ja kohtaamatta jääneitä omia sielun asioita.

Jossain kohtaa on ollut tunne, että tulenko koskaan rakastumaan enää. Onneksi siellä sielun syvimmissä pohjakerroksissa on niin vahva perusta rakkaudelle, että missään vaiheessa en ole kokonaan luopunut uskosta maailman vahvimman voiman voimaan ja hienouteen.

Ja nyt kirjoitan romanttisesta rakkaudesta. Se voima on niin vahva, että se osaa haastaa meitä myös ajoittain, nimittäin rakkaudesta itseemme. Meidän on kyettävä rakastamaan itseämme, jotta voimme rakentaa romanttisen rakkauden terveellä perustuksella ja sitä meidän olisi kaikkien oivallettava.

Tiedätkö tunteet kuten menettämisen pelko, kelpaamattomuus, ne viheliäät tunteet jotka tulevat esiin kun rakkauden voimaa kumppania kohtaan tunnemme. Ja mitä enemmän osaat rakastaa itseäsi, sitä enemmän sä osaat käsitellä näitä ikäviä tunteita, etkä turhanpäin syytä näistä tunteista kumppania. Tuntuuko tutulta.

Keväällä tunsin vahvasti, että hitsi, nyt voisi olla oikea aika olla valmiina kohtaamaan kuningatar tai nähdä hänet horisontissa kuten olen sanonut ja lähteä kävelemään häntä vastaan hymyssä suin, sielu ja sydän auki kohti puoliväliä.

Alkukesästä suurempi voima toi elämääni uuden ihmisen, tulevan ja nykyisen ystävän, joka pysäytti minut. Tähän ystävyyteen ei kuulu mitään romanttista, vaan heti alkuun syvää arvostusta ja kunnioitusta. Hän sai minut pysähtymään vielä ja tutkimaan yhtä asiaa itsessäni, mistä ensimmäisen kerran olen puhunut reilu viisi vuotta sitten.

Tunsin silloin, että mussa on yksi sielunkupla, jota en osannut vielä pukea sanoiksi. Nyt alkukesästä se kupla puhkesi ja muuttui sieluni tähän hetkiseksi kerrokseksi, jota en ollut vielä tutkinut. Se liittyi hengellisyyteen.

Sitä tässä reilu kolme kuukautta itsekseen olen tutkinut ja miten levollista ja mielenkiintoista se on ollut. Se ei tarkoita, että olisin nähnyt valon, vaan se liittyy yleisesti hengellisyyteen. No se taas toi sen, että halusin taas malttaa lisää ja laitoin kiikarit, joilla kurkin horisonttiin hieman etäämmälle hetkeksi.

Loppukesästä on noussut vahva tunne, että kyllä mä olisin täysin valmis kohtaamaan sen uuden ihmisen, jolla on valtava merkitys elämässäni. Ja vahva halu rakentaa jotain yhteistä, jotain uutta, jotain meidän omaa juttua.

Sellaista kokonaisuutta, jossa menneisyys otetaan huomioon lapsuudesta asti, koska ne asiat ovat muokanneet meitä, edelliset suhteet ovat muokanneet meitä. Sellaista meidän juttua, jossa turvallisuus luo pohjan jollekin kauniille, jossa avoimuus on keskiössä.

Mietin miten ihanaa olisi tutustua uuteen ihmiseen, jossa saisi näyttää ja vastaanottaa ja ennen kaikkea tutustua uuden ihmisen rakkauden kieliin. Mieti miten ihanaa olisi jakaa vaikka päivän kuulumiset tai vaikkapa vaan kertoa, että moi kulta, mä näin talitintin.

Eilen kun vietimme esikoisemme konfirmaatiota, tunsin jollain hassulla tavalla kaipuuta siitä, että voi vitsi olisi ollut ihanaa jakaa se hetki uuden kumppanin kanssa. Sellainen lämmin tunne, että miten kaunista olisi ollut katsella yhdessä, liikuttua yhdessä ja hymyillä toisilleen salaa penkissä. Tuli mieleen myös hassu ajatus, miten söpöä olisi ollut vaikka vain puristaa toisen kättä siinä hetkessä ja tuntea, että tässä me ollaan, yhdessä, uutta rakkautta rakentamassa.

Ja vieläkin söpömpää olisi ollut aamuvalmistelut, kun naiset ovat niin suloisia kun he valmistautuvat juhliin, johon mietitään pukeutuminen, hiukset, you name it, joskus tarkkaankin. Se on kiva seurata sivusta, kun itse voi kammata hiukset ja parran sekä heittää vain puvun niskaan.

Niin ja mutta se vasta ihanaa onkin, nähdä se oma kultansa niin kauniina ja kehua häntä miltä hän näyttää, ehkä jopa avustaa selkävetoketjun kanssa. Eikä siinä vielä kaikki, ja sitten se hetki kun juhlat ovat ohitse ja vaikka saunan jälkeen ottaa sen oman kainaloon, kiitollisena kohti uutta viikkoa ja levollisia unia.

Näitä pieniä juttuja kaipaa joskus niin pirusti. Aamukahvien keitto ja vaikka aamiaisen teko toiselle, pitää huolta ja tulla pidetyksi huolta sanan positiivisessa merkityksessä. Ai että, näitä pieniä juttuja, rakkauden kielten sanomaa parhaimmillaan.

Ja eikä haittaa erimielisyydet tai riidat, koska niissä piilee aina suuri mahdollisuus, ihan niin kuin reklamaatiossa. Se edellyttää molempia, se edellyttää itsereflektiota, se edellyttää sielun esiintuomista ja egon sivuun työntämistä sekä halua ratkaista erimielisyys aikuismaisella tavalla. Ja samalla myös tunnistaa omat traumat, tunnelukot, vaille jäämiset sekä myös kiintymyssuhdemallinsa.

Kun tämä osa-alue on kunnossa itserakkauden kanssa, erimielisyydet ja riidat ovat pala kakkua ja iso mahdollisuus. Nämä kun hoitaa arvokkaalla tavalla, vaikka vähän lapsettaakin, niin yhteys sen kun kasvaa. Ja kaikkea tätä ympäröi turvallisuus ja turvallisuuden tunne.

Kohdata se uusi ihminen, jota saisi priorisoida ja joka priorisoisi sinut. Vitsi mikä tunne. Sen tunteen äärellä kannattaa pysähtyä ja tuntea suurta kiitollisuutta.

No se, että ollaan tässä kohdassa omaa matkaamme on ollut vaiherikas, antoisa ja kivulias. Joskus väsymys ja turhautuneisuus on ottanut vallan, mutta mikä hienointa, kiitollisuudella tässä elämää katsellaan loppujen lopuksi.

Tommyn sanoin terveisin..

Rakkauden kerjäläinen

Tomi