Elämän tärkein ihmissuhde

Elämän tärkein ihmissuhde.

Oppia ikä kaikki! Kun mietimme meidän ihmissuhteita, väistämättä parisuhde nousee elämän tärkeimmäksi. Unohdetaan hetkeksi lapset ja muut roolit, mutta pysähdytään tähän: elämän tärkein ihmissuhde. Mieti elämääsi, mieti työtäsi, koulutustasi, harrastuksiasi, ja kuinka paljon olet valmis panostamaan niihin vuodesta toiseen. Alatko ymmärtämään? Kun kyseessä on elämäsi tärkein ihmissuhde, saako se todella sen prioriteetin, sen panostuksen, joka sille kuuluu? Varmasti saa, ainakin jonkun aikaa. Mutta mitä sitten tapahtuu?

Mieti, kuinka pitkään siedämme erilaista vajetta, koska lapset, koska raha, koska jotain muuta. Miksi me emme arvosta itseämme enemmän ja miksi me siedämme tätä vajetta vuosikymmeniä? “Koska lapset, koska raha, koska sitä tai tätä.” Surullista, helvetin surullista. Been there, done that. Tämä vaatii pysähtymisen ja matkan itseensä.

Yleistä on, että halu loppuu, kun mainitaan, että pitäisi alkaa tutkia itseään. Sitten alkaa se selittely, joka muuttuu niin tutuksi, että monet alkavat kompensoida. Kompensoidaan materialla, etelänmatkalla, porealtaalla, uudella autolla ja “omalla ajalla jossa juodaan “vähän olutta tai viiniä””. Ei hemmetti, sanon minä. Vai miten olisi, jos menisimme vaikka kolme kertaa “treffeille”, saisimme sitä kuuluisaa laatuaikaa? Joo, hienoja asioita, mutta jos suunta on väärä, ei auta. Ei perhana auta.

Jotain on tehtävä toisin. On mentävä itseensä. Ja tiedän, että me miehet ollaan välillä vellipöksyjä näissä asioissa ja niin on naisetkin. mutta on myös paljon ihmisiä, jotka olisivat valmiita tähän matkaan. On ihmisiä, jotka kuitenkin tyytyvät ja siirtävät itsensä sivuun, hylkäävät itsensä, tarpeensa ja toivonsa. Koska sitä ja tätä.

Huomaan tätä kirjoittaessani, että mua alkaa ärsyttää. Anteeksi, mutta se johtuu siitä, että voin sanoa tietäväni kokemuksesta, mikä on se oikea tie. Rakkaat ihmiset, uskokaa viisaampia. En tarkoita siis itseäni, vaan sitä, että se mikä merkitsee on sielu, ei ego. Se millä on merkitystä, on sinä itse, sun tarpeesi, rajasi ja rakkaus itseäsi kohtaan. Kun näistä pidät huolen, voit hyvin ja se palvelee myös sitä tärkeintä ihmissuhdetta.

Toki se ei riitä, että sinä itse teet tämän, se vaatii ehdottomasti myös sen toisen osapuolen tekevän samoin. Saatko kiinni? Voidaanko sopia, että jatkossa vaadimme perusasioita? Kyllä, perusasioita, niitä miniasioita, jotka muodostavat jälleen sen elämän tärkeimmän ihmissuhteen.

Joohan, muru? Olet niin tärkeä, siksi.❤️

Henkilökohtaisesti, kun olen keskustellut, tutkinut, saanut viestejä ja ollut itsekin mukana kokemassa tätä aikoinaan, niin miksi me tyydymme vähempään? Miksi tyydymme siihen, että tärkein asia ei saa sitä arvoa, jonka se ansaitsee? Minimiarvot minulle ovat turvallisuus, kuulluksi ja nähdyksi tuleminen, avoimuus, läheisyys, huumori, huolenpito ja välittäminen. Nämä ovat perusasioita, eikö olekin? Miksi me sitten heitämme nämä perusasiat heitteille? Miksi me itse heitämme ne?

Selitykset kuten ruuhkavuodet, kiireet jne., eivät ole mielestäni riittäviä. Palaan siihen, että kyseessä on meidän elämämme tärkein ihmissuhde. Me siirrymme tilaan, jossa tämä yhteys alkaa tuntua itsestäänselvyydeltä. STOP, itsestäänselvyydeltä? Miten hemmetissä elämäsi tärkein, merkityksellisin ja jopa kallisarvoisin ihminen, siis hän joka on sun suuri rakkaus tai sun rakkaiden lasten toinen vanhempi muuttuu itsestäänselvyydeksi. Kun tämä tulee esiin suhteessa, pitää hälytyskellojen soida ja kovaa. Kaikki muu menee edelle. Eikö olekin niin, että esimerkiksi äijien saunaillat menevät edelle, naisten saunailta menee edelle, kaikki muu menee edelle? Miksi?

Onko se niin, että yhteys toiseen siirtyy toisenlaiseen tilaan? Onko se, että toinen ei enää sytytä samalla tavalla? Ärsyttääkö se toinen? Miksi me emme ole valmiita tekemään kaikkea sen eteen, mitä elämämme tärkein asia ansaitsee? Olen ollut myös mukana 18 vuoden suhteessa, elämäni silloin tärkeimmän ihmisen kanssa, toiminut aivan väärin. Mutta tiedän, että olen jälleen oppinut jotain. Mikä mussa on ollut, kun en ole antanut sille arvoa teoillani, jonka tämä tärkein asia ansaitsee?

Se mitä voin sanoa on, että on ollut hetkiä, jolloin en ole priorisoinut tätä suhdetta, vaikka se oli elämäni tärkein asia. Miksi me olemme valmiita tekemään kaiken jonkun muun tärkeimmän asian eteen, mutta emme tämän? On pareja, jotka pystyvät tähän, mutta ne ovat vähemmistössä. Miksi tämän ei pitäisi olla normi? Miksi me emme tarjoa elämämme tärkeimmälle ihmissuhteelle jokaista pientä asiaa, joka pitää sen elossa? Painosanalla pientä.

Jokapäiväinen läheisyys, turva, sanat, pusut, halit, tuki, huolenpito, eleet ja kaikki ne pienet asiat. Miksi et ole valmis panostamaan tähän? Miksi? Eikö ole sairasta, miten ihmismieli toimii? Osa ihmisistä ei ole valmis tähän ja sitten aletaan katsoa sivulle tai sitten aletaan osoitella sormella sitä tärkeintä ihmistä. “No kun se on tollanen ja tollanen ja tekee noin ja noin.” Saatko kiinni? Mutta on minulla myös vastauksia. Se vastaus on se, että meidän pitäisi matkata pienuuteen. Sieltä löytyy ne vastaukset.

Se edellyttää kuitenkin, että molemmat sen tekevät. Molempien täytyy uskaltaa olla pieniä toistensa edessä ja silti rakastaa. Kun sen tekee, se herättää empatiaa, rakkautta ja palauttaa yhteyden. Ja eikö se yhteys ole juuri se moottori, joka saa meidät priorisoimaan ja antamaan kaiken sen, mitä elämämme tärkein ihmissuhde vaatii?

Ja parisuhde on joukkuepeli, kuuluisaa tiimipeliä. Jos sinulla on urheilutaustaa, tiedät tarkalleen, mitä käy, jos unohdat perusasiat. Jos töissä tiimisi unohtaa minimiasiat, miten silloin käy? Mikä on tiimin voima, jos perusturvallisuus, luottamus ja yhteinen tavoite jäävät huomiotta? Jos et pidä huolta siitä, että kaikki pelaavat samoilla säännöillä ja samassa hengessä, lopputulos ei ole kaunis. Jos et pidä huolta siitä, että kaikki perusasiat ovat kunnossa, peli on menetetty muru.

Joskus mua alkaa niin ärsyttämään meidän ihmisten tyhmyys, anteeksi. Ja tiedän, että olen itsekin ollut mukana aikoinaan tällaisessa. Mutta arvaa mitä, muru? Onko kyseessä sittenkin pelko eikä tyhmyys? Sanoisin, että on. Ja voi siinä olla laiskuuttakin, mukavuudenhalua, mutta millä hinnalla? Kyllä se on se pelko, pelko kohdata itsemme, pelko siitä, miten toinen vastaanottaisi sieluni sanoman. Miten hän reagoi, jos minä olen täysin avoin ja haavoittuva? Tästä asiasta puhutaan liian vähän. Osaatko ottaa toisen negatiiviset asiat vastaan?

Kuulen usein, että toinen osapuoli ei kestä, ei kykene ottamaan vastaan niitä hieman inhottavia asioita, mitä minulla olisi sydämen päällä. Ja tiedätkö mistä se johtuu? No siitä, että kun se matka sinne itseensä on niin pelottava, se voi muistuttaa jostain, mitä lapsuudessa on tapahtunut. Se kipu, se arkuus, ne asiat, joita ei koskaan käsitelty. Ja silloin ei enää ole kyse vain suhteesta, vaan jostain syvemmästä omista pelkoista ja haavoista, jotka ovat olleet piilossa niin kauan.

Mutta onneksi tämänkin asian voi ohittaa sillä, että voi kehua, että nostin mavesta 200 kiloa ja mun auto maksaa satatonnia. Sallitte sarkasmin. Voi meitä pieniä ihmisiä! Me piilotamme itsemme niin paljon, pelkäämme niin paljon, ettemme uskalla näyttää, mitä oikeasti sydämessä on. Ja silloin unohdamme, että tosielämässä ei ole kyse siitä, kuinka paljon rahaa on tilillä tai kuinka paljon me pystymme näyttämään ulospäin. Se, mikä oikeasti merkitsee, on se, mitä pidämme sisällämme ja miten me annamme toiselle luvan olla yhtä haavoittuva kuin me itse.

Mutta se vaatii rohkeutta. Se vaatii sitä, että ollaan valmiita astumaan ulos omalta mukavuusalueeltamme, kohdata itsensä ja toiset sellaisina kuin olemme. Ei ulkoisia koristeita, ei esityksiä, vaan se, mitä meissä on syvällä. Ja se on se tärkein.

Surullisinta on iso ego ja vieläkin surullisempaa on se, että joku viehättyy isosta egosta! Me hämäännymme sitä, mikä oikeasti on tärkeää. Me luulemme, että ulkoinen pinta, saavutukset, statukset ja roolit määrittävät meidän arvomme ja meidän elämämme merkityksellisyyden. Mutta kaikki tuo on vain naamio. Se ei ole sitä, mikä meissä todella on. Se ei ole sitä, mikä pysyy. Ego huutaa kovaa, mutta sielu on hiljaa, ja se on se, joka tietää. Sielu on se, joka on aito ja kaunis, vaikka se pelkää ja haavoittuu, mutta se kestää.

Muru, pysythän sielun puolella aina. Älä koskaan unohda sitä, mitä oikeasti olet. Se on se, mikä merkitsee. Älä anna egon estää sinua olemaan se, joka todella olet, älä anna sen estää meitä olemasta aitoja toisillemme. Me tarvitaan toisiamme, mutta ennen kaikkea me tarvitaan itseämme rehellisesti, haavoittuvina, pieninä mutta rakastettuina. Pysytään yhdessä sielun puolella, muru, koska se on ainoa asia, joka ei koskaan pettänyt meitä.

Tomi

Muru, mä oon ajatellut myös, että nämä kirjoitukset voisivat toimia myös keskusteluavauksina, uskaltaisitko sinä jakaa vaikka tämän jutun jollekin tai yleisesti Threadsissa?