Muru, kulta, rakas.🫶
On maanantai ja kello on kohta 23.00. Olen palannut kolmen päivän reissulta, olen väsynyt, mutta tuli vahva tunne sydämeeni, että haluan lähettää viestin juuri sinulle. Haluan lähettää myötätuntoa, suoraan sydämestä, täysin suunnittelematta, pelkästään isolla tunteella. Sinulle, jolla on viime aikoina ollut kipuja ja kaipuun tunteita menneisyydestä. Mä haluan lähettää sulle suurella myötätunnolla viestin: muru, ei ole mitään hätää.
Jos sua sattuu, se on täysin inhimillistä. Jokainen, joka on joskus rakastanut, tietää, miten pienikin asia voi toimia triggerinä ja viedä menneeseen. Se voi olla tuoksu, tuttu paikka, jokin esine, lause tai kuva. Ja yhtäkkiä sydän on täynnä muistoja.
Ne muistot voivat olla ihania, mutta samalla ne voivat viiltää. Ne muistuttavat siitä, mitä joskus saatiin kokea yhdessä. Niissä on rakkautta, läheisyyttä ja lämpöä ja siksi ne voivat herättää kaipuuta, toivoa ja jopa harmitusta. Se, mikä kerran teki onnelliseksi, voi nyt sattua syvältä. En halua kuitenkaan tuomita noita muistoja, en vaikka ne tekevät kipeää. Ne kertovat siitä, että olet saanut rakastaa ja että olet uskaltanut avata sydämesi kokonaan. Ne kertovat siitä, että se kaikki oli todellista.
Jos solmit uusia ihmissuhteita, on tärkeää selvittää, onko sinun turvallista puhua menneisyydestä, niistä muistoista, jotka voivat herättää tunteita suuntaan tai toiseen. Mä en halua koskaan tuomita ketään solmimasta uusia ihmissuhteita, vaikka menneisyys joskus hivelee kivun lähteitä. Sen sijaan mä haluan kannustaa ottamaan vastaan uuden ihmisen menneisyyden suurella sylillä, lempeydellä ja rakkaudella.
Ja niille, jotka sanovat, että et ole valmis tai että en ole valmis jos muistot vielä viiltävät, sanon, että olen eri mieltä. Mun mielestä menneisyyden luomat kivut voivat antaa erittäin turvallisen yhteyden uuteen, kunhan muistetaan, ettei toinen toimi terapeutin roolissa. Sylinä ja turvana kylläkin. Ja jos se uusi ihminen ei tähän pysty, en veisi tätä suhdetta eteenpäin.
Emmehän me koskaan ole täysin valmiita. Mutta lohdutukseksi voin sanoa, muru, että kyllä ne kivut ajan myötä haalistuu. Ja joustavuus sinun sielussasi kasvaa. Kun sattuu, se voi tuntua siltä, että kipu jää ikuisesti. Mutta ei, rakas, ei se jää. Mä tiedän sen.
Muista, muru, ettet ole tunteidesi kanssa yksin. Sulla on aina syli, johon voit nojata. Me ollaan tässä vierelläsi ja mukanasi, ja rakastetaan sua juuri sellaisena kuin olet.❤️
Ei mulla muru muuta asiaa ollut, tämän vain halusin sulle kertoa!
Myötätunnolla
Tomi
P.s Tuleeko sulla tästä tekstistä sellainen fiilis, että haluaisit jakaa sen jollekin ihmiselle? Tee se, jos siltä tuntuu, vaikka keskustelun pohjaksi tai ihan vaan Threadsiin..
2 Responses
Mä ajattelen et meissä kaikissa on luonnollisesti elämänjälkiä
Osa kauniita , osa kipeitä , osa jo jonkun aikaa olleita , osa vielä tuoreita.
Kun tutustutaan uuteen ihmiseen on oleellista että on tilaa elämänjälki tarinoillekin, koska ne ovat osa tarinaamme joka on muovannut meistä juuri sen kuka olemme. Ja yhtä keskeistä kun menneen elämän elämänjälki tarinat , on ne omat ja yhteisen elämän elämänjälki tarinat joita haluamme luoda tästä eteenpäin.
Jokainen kohdattu ihminen jättää meihin jälkiä , ja minä jätän jokaiseen jälkiä. Voisimme enemmän keskittyä siihen millaisia jälkiä haluamme jättää kun siihen millaisia yritämme peittää, ja että kun on tilaa ja turvaa , syntyy kauniimpia jälkiä.
Nämä ovat monimutkaisia ja yksinkertaisia juttuja yhtä aikaa , valitaan se keep it simple versio ja ollaan lempeitä itsellemme, se lempeyttää meitä myös ulospäin.
MajLis sanoi kauniisti, että keskitytään siihen mitä jälkiä haluamme jättää muihin ja sitä kautta myös itseemme. Totta, tänä itsekeskeisyyden aikakautena se olisi erittäin tärkeää. Kun armollisuus itseä kohtaan kasvaa, vaikuttaa se myös siihen, että meidän on helpompi hyväksyä toistenkin virheet ja antaa anteeksi. Olen huomannut itsestäni sen, että usein sivuutan tai hipaisen niitä kipeimpiä muistoja, jälkiä, kuin varoen, etteivät ne korostuisi tai saisi liian suurta valtaa. Puhua niistä hieman vähätellen, sivulauseessa, mainitsen nopeasti ja siirryn eteenpäin. Oletteko muut huomanneet tätä tai tuntuuko tutulta. Kipeää muistoa tai jälkeä pitää ikäänkuin hieman silitellen koskettaa. Antaa ajan tasoittaa pintaa ja toivoa, että se hieman pienenisi. Hioa särmiä pois, että siitä saisi pyöreämmän, mukavamman käsitellä.