Voi pyhä yksinäisyys!

Joillekin yksinäisyys on jokapäiväistä, joillekin se on harvinaisempaa, joillekin ajoittaista. Kun kesä vaihtuu syksyksi, tuntuu kuin yksinäisyyden aalto puskisi avomereltä rantaan ja saavuttaisi monta ihmistä. Ja nyt puhun siitä kalvavasta yksinäisyydestä. Siitä yksinäisyydestä, joka tekee sut ajoittain surulliseksi. Siitä yksinäisyydestä, joka herättää kaipuun, kaipuun tulla kuulluksi ja nähdyksi, kaipuun tulla kosketetuksi, kaipuun huolenpidosta, kaipuun tarjota huolenpitoa, kaipuun välittämisestä, kaipuun, joka huutaa jakamista. Hetkien jakamista, pienten hetkien, suurten hetkien, hyvien ja huonojen hetkien jakamista. Kaipuun saada kannustamista, kaipuun kannustaa kun toinen sitä tarvitsee.

Osa meistä pakenee sitä tekemällä asioita, järjestämällä ohjelmaa, kohtaamalla ihmisiä. Osa meistä jähmettyy toivoen, että joku vain tulisi ja poistaisi meiltä kalvavan yksinäisyyden. Osa meistä kohtaa sen uudelleen ja uudelleen, toivoen että se päättyisi joskus. Osa meistä pakenee sitä ottamalla lemmikkinsä kainaloon, osa lapsensa.

Osa meistä tarrautuu tyynyyn tai peittoon. Muista nyt, että puhun siitä kalvavasta yksinäisyydestä. Yksin on myös ihana olla, nauttia hetkestä ja omasta seurasta tekemällä juuri sitä mitä haluaa ja mitä jaksaa. Ilman vaatimuksia, ilman aikatauluja.

Mitä se kalvava yksinäisyys sitten voisi olla?

Itse koen, että se on elämän ja ihmisen perustarpeita ikävöiden. Tulla huomatuksi, tulla kuulluksi ja nähdyksi. Saada tuntea läheisyyden tuomia hormoneja kuten oksitosiini, serotoniini, dopamiini ja endorfiini, mielellään hitaita ja pitkäkestoisia. Kaipaamme, että saisimme koskettaa ja tuntea toisen ihon, kaipaamme, että meitä kosketetaan. Kaipaamme, että meistä välitetään ja saamme tuntea sen turvan. Minä olen tässä sinua varten, minä priorisoin sinut juuri tässä hetkessä. Saamme tarjota sen turvan, välittämisen ja näyttää, että sinä, juuri sinä, olet minulle tärkein. Saamme priorisoida sen toisen merkityksellisen ihmisen. Jaamme tunteen, että olemme tarpeellisia. Kaikki nämä ovat niin oleellisia asioita hyvinvoivaan elämään. Saamme siis olla mukana luomassa hyvinvointia ja tyydyttämässä toiselle ihmiselle hänen perustarpeitaan. Aika merkityksellistä, eikö ole?

Ja ei mikään ihme, että se muru kalvaa.

Saamme jopa näyttää meidän rakkauden kieliä ja saamme vastaanottaa meille tärkeimpiä rakkauden kieliä. Mieti miten ihanaa. Tarvitseeko vielä miettiä miksi se kalvaa? Ei muru tarvitse.

Uskallammeko kohdata nämä puutteet? Osa meistä uskaltaa, osa ei. Uskallammeko puhua tästä avoimesti? Osa uskaltaa, osa ei. Onko tästä vaikea puhua? On siitä. Mitä kaikkea voikaan ihminen ajatella, kun toinen kertoo, että kalvava yksinäisyys kalvaa?

Osa hetkauttaa olkapäitä ja neuvoo, että hei, mene lenkille, tee jotain kivaa, nauti että saat olla rauhassa, kohtahan lapsetkin tulee sun luo, nauti niistä. Ihan hyviä neuvoja, mutta koen että nyt puhutaan hyvin fundamentaalisista asioista ja niin tärkeistä perustarpeista, ettei näistä kannata vaieta. Päinvastoin, näistä kannattaa puhua.

On nimittäin tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, jotka tästä kärsivät. Me emme ole yksin tämän kanssa. Sen voi muistaa, vaikka ei se itseään lohduta, päinvastoin, joskus tekee jopa surulliseksi.

Koen, että nämä ovat niin tärkeitä asioita, että pidemmän päälle näille on tehtävä jotain, jos haluamme elää hyvinvoivaa elämää. Tätä tunnetta voi hoitaa varmasti monella tapaa. Löytyykö satunnaista halikaveria lievittämään sitä tunnetta? Osalla voi löytyä ja osalla taas ei. Osa ei edes halua sellaista vaan haluaa koko paketin.

Veikkaan, että moni on päättänyt, että minä tietoisesti kärsin tästä ja tämä on vain ajanjakso elämässä, joka joskus poistuu. Näin itsekin usein ajattelen, en aina, mutta joskus. Joskus on ihana saada ja tarjota toiselle sitä parantavaa halikaveria ilman suurempia velvoitteita. Siinä on vain hyvä olla tarkkana, että se antaa enemmän kuin ottaa. Nimittäin kun se hetki on ohi, niin äkkiä mielemme kaipaa sitä vain lisää ja taas joudumme jumppaamaan kovemmin kestääksemme sen tunteen. Kun kaikki menee hyvin, niin se halikaveri on juuri paikallaan siihen hetkeen ja palvelee täydellisesti, jotta elämä hymyilee taas ja yksinäinen arki alkaa rullaamaan.

Olen pohtinut myös sitä, että miten esimerkiksi tuntematon ihminen, johon haluaisi tutustua tai tehdä vaikutuksen, ottaisi tiedon siitä että koen ajoittain kalvavaa yksinäisyyttä. Osa kohtaisi sen varmasti empatialla ja ymmärryksellä ja samastuisi, osaa se voisi pelottaa. Onko tuo nyt takertuja, eikö hänellä ole muuta elämää?

Fiilistellään vähän ennen loppusanoja.

Muru, aamusta saakka olet ollut siinä, heti kosketuksen etäisyydellä sängyssä. Miten ihana nähdä ja tuntea sut juuri siinä. Käännytään vuorotellen niin, että toinen pystyy vaikka hipsuttamaan selkää ilman että rasittuu. Tai oo siinä ja tuu kainaloon, samalla voin haroa sun hiuksia tai hieroa kevyesti päänahkaa, ja sä voit koskettaa mun kasvoja ja hypistellä mun rintakarvoja.

Vaikka sellainen aamunavaus, ei paha ollenkaan muru.

Päivällä voitaisiin tehdä kaikkea kivaa, mutta niin että rauhallisuus olisi se tärkein tekijä näin sunnuntaina. Syödä hyvin, liikkua, ottaa päikkärit ja arvaa mitä, parasta olisi se että sä olet siinä kosketuksen etäisyydellä. Ja myös kuuloetäisyydellä, voidaan jutella ja nauraa sopivalla sunnuntaifiiliksellä.

Muru, eikä tässä vielä kaikki. Meillähän on koko ilta ja yö edessä. Sunnuntaissa on se oma fiilis, telkkarista tulee sunnuntaiohjelmia, koska se TTK alkaa. Jo sen tunnarin kuullessa tietää että on sunnuntai. En katso sitä usein, enkä ainakaan koko jaksoa, mutta mielelläni saunan jälkeen sun kainalossa voisin olla sun Jorma. Ei huono.

Kun mieli ja sielu on saanut rauhaa koko päivän, tulee uni varmasti jo joko sohvalla tai viimeistään sängyssä, jossa viileä makkari ja puhtaat lakanat odottavat. Lämpimät untuvapeitot ja lämminverinen lämpöpatteri eli mies. Koko ihana päivä pelkkää hyvinvointia kahden kesken. Päivä jolloin oksitosiini ja muut hormonit pursuavat kropassa, tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi täyttyy, rakkauden kielet soittavat omaa sinfoniaansa, makuaisti saa maistaa hyvää ruokaa ja sun huulia. Tarve olla tarpeellinen kukoistaa ja ollaan saatu priorisoida ja osoittaa toisen merkityksellisyys. Voiko enempää vaatia?

Voiko näistä perusasioista luopua ilman että se rokottaa hyvinvointia? Muru, me emme ainakaan luovu, emmehän?

Muistetaan, että me kaikki olemme erilaisia. Tämä oli vain yksi päivä ja yksi näkökulma.

Läheisyyttä, naurua, merkityksellisyyttä, läsnäoloa, priorisointia, hyvinvointia parhaimmillaan.

Tätä me kaipaamme, uskoisin, tai tätä minä kaipaan. Välillä ihan suunnattomasti, välillä vähemmän. Ei enää tarvitse miettiä miksi kaipaamme ja miksi kaipaamme niin kovasti, ainakaan minun mielestäni.

Näin rumasti sanottuna, kovempi kohtalo on niillä jotka tuntevat kalvavaa yksinäisyyttä parisuhteessa. Se on niin väärin. Väärin siksi, että osa ihmisistä ohittaa itsensä ja sallii itselleen sellaisen kohtalon. Voin kertoa, se kostautuu muru, jos sellaista sallii ja unohtaa itsensä. Se on yleensä lopun alku, jollei tee mitään ja tee rohkeita muutoksia. Ei hetkellisiä ratkaisuja, vaan pysyviä.

Ja siksi juuri tämän takia, sinkkuna tai suhteessa, puhutaan näistä avoimesti. Vastaanotetaan nämä avoimesti. Tämä kokonaisuus on elintärkeä hyvinvoivalle elämälle. Näiden eteen kannattaa nähdä vaivaa, eikä meidän muru pidä tyytyä vähempään. Nämä ovat perusasioita. Minimitarpeita.

Ole muru rohkea, uskalla puhua, uskalla unelmoida, uskalla toimia!

Lainatakseni erästä henkilöä, rohkeudella!

Tomi

P.s Tuleeko sulla tästä tekstistä sellainen fiilis, että haluaisit jakaa sen jollekin ihmiselle? Tee se, jos siltä tuntuu, vaikka keskustelun pohjaksi tai ihan vaan Threadsiin..