Sydänystävä E kirjoittaa koskettavasti hänen tarinaa hyvin yleisestä tunteessa.
Omassa elämässäni on kulkenut vahvasti mukana riittämättömyyden tunne.
Aikani lapsuutta kuvastivat keskustelemattomuus sekä kehujen ja kannustamisen puute. Tämä varmasti kuvastaa monen ikäluokkani lapsuutta. Meidän vanhempamme kasvoivat ilmapiirissä, jossa hellyys ja keskustelu eivät kuuluneet kasvatukseen. Vanhempamme varmasti toistivat samoja kaavoja osittain omassa vanhemmuudessaan. Ei heitä siitä voi liiemmin moittiakaan…
Ala-asteella olin se keskinkertainen oppilas, jolle ei meinanut asiat jäädä päähän. Tämän myös opettaja toi vahvasti esiin. ”Aina samat naamat täällä tukitunnilla” -saarnaa sain kuulla usein. Yläasteella olin sitten se semi-sekoilija ja mokailija, ainakin vanhempieni mielestä, perheen musta lammas. Eikä se jäänyt epäselväksi vanhempieni kommenteissa.
En siis vain riittänyt oikein missään sellaisena kuin olen. Aina minussa oli vikaa ja aina nostettiin joku muu jalustalle.
Ne muutamat pidemmät parisuhteet, joissa olen elänyt, heijastelevat myös tätä riittämättömyyttä. Viimeisimmässä yli 20 v. kestäneessä suhteessa riittämättömyys kääntyi minun puoleltani myös alituiseen joustamiseen ja toisen miellyttämiseen. Ajattelin, että jos vain annan toiselle sen kaiken, mitä hän haluaa olisin silloin riittävä. Olisin tuolloin riittävä rakastettavaksi. Tuossa suhteessa minua ei nähty eikä kuultu, minusta ja suhteestamme tuli itsestäänselvyys. Ja vaikka olin tuonut suhteen aikana esille tarpeitani, en saanut niihin vastauksia tai edes keskustelua asiasta.
Yritin miellyttää kumppaniani, joustaa ja mahdollistaa hänen tarpeensa sekä toiveensa. Jos hän saa ”kaiken haluamansa”, hän ehkä näkisin minut. Näin minä ajattelin. Enkä myöskään halunnut olla nalkuttava kumppani. Kun olen mahdollostaja niin ehkä sitten saisin kosketuksen, katseen tai kuulla jonkin kauniin asian itsestäni.
Tässä suhteessa minua petettiin kahdesti, joista toinen kerta johti eroon. Ensimmäisellä kerralla annoin anteeksi ja terapian kautta jatkoimme suhdetta. Toisella kerralla olin aluksi valmis vielä yrittämään, mutta mieheni kaikesta keskusteluistani ja pyynnöistäni huolimatta aloitti suhteen uuden naisen kanssa. Tämän hän teki minun silmieni edessä vedoten, että hän ei tiedä mitä tekisi/valitsisi. Lopulta tilanne vei sekä henkisen, että fyysisen terveyteni ja minun oli lähdettävä suhteesta. Minun oli pelastettava itseni. Minua kohdeltiin niin huonosti, että tuskin pystyn sitä ikinä antamaan anteeksi. Olen miettinyt tarvitseeko kaikkea edes antaa anteeksi? Minut siis vaihdettiin lennossa toiseen ja tuotiin keskusteluissa ilmi mm. riittämättömyyteni jakaa intohimoinen harrastus, ei henkisesti vaan konkreettisesti.
Tajuan jälkeepäin, että vaikka kuinka yritin miellyttää toista, en tullut nähdyksi enkä saanutkaan sitä rakkautta, jota janosin. Kadotin vain itseni omaan riittämättömyyteeni tai ajatukseen riittämättömyydestäni.
Nyt kun katselen tätä kaikkea vuosikymmenten riittämättömyyden tunnetta, tuntuu se todella pahalta.
Miksi en ole tätä kaikkea aiemmin nähnyt? Ja silti olen iloinen, että tämän kaiken nyt pystyn näkemään ja näen, miten asiat liittyvät vahvasti toisiinsa. Puhuminen ystävien ja terapeutin kanssa on auttanut valtavasti.
Seison juuri nyt tukevasti omilla jaloillani, välillä heiluen ja toisiin tukeutuen. Entiseen ei ole paluuta, tunnen ja tunnistan nyt rajani ja tarpeeni.
Alan pikku hiljaa tajuamaan, että minä riitän.
Olen minä. Heikko, rikki sekä keskeneräinen ja siltikin olen riittävä
2 Responses
Olen kohdannut samanlaista riittämättömyyden tunnetta ja huonoa kohtelua. Ne kaikki läpikäyneenä ja toipuneena olen nykyisin uudesti syntynyt ihminen. Nuorena olin naivi. Heräsin siinä vaiheessa, kun oli lähellä tapahtua jotain peruuttamatonta. Läksin. Mutta tänään olen toiselle osapuolelle sanonut kasvotusten, että olen hänelle kiitollinen tapahtumista. Sitä on ehkä vaikea uskoa, jos omista tapahtumista on lyhyt aika. Mutta tunnistan, että olet toipumassa ja se on tärkeintä. Luota siihen sisäiseen voimaasi. Matkaa kohti itseäsi, sitä aitoa minuutta, joka sisälläsi on. Se kyllä löytyy sieltä. Kulje pienin askelin eteen päin.
Omien kokemuksieni jälkeen, olen vahvasti sitä mieltä, että meidän elämämme polku on suunniteltu etukäteen. Meitä opetetaan. Synkkinä hetkinä se ei siltä tunnu. Mutta tulee hetki, jolloin sen ymmärtää. Kun herätysvaihe on tullut ja aletaan opetella tuntemaan itseämme. Mielen jarrujen poistuttua tulee tilalle vapaus. Vapaus elämälle. Itse on vain tehtävä se vapautumisen työ ja otettava mukaan viisaus-voimavara elämään.
Välillä itkettää, mutta kyyneleissä on vapauttava voima. Sinä pärjäät- Tiedän sen✨️ Olet vahvempi kuin koskaan🙏
Kiitos E rohkeudesta avata asiaa riittämättömyydestä. Niin kuin kirjoitit meillä on siellä lapsuudesta saakka niitä riittämättömyyden kokemuksia. Ne ohjaa meidän hermoston kautta mallintamaan meidän käyttäytymistä ja ohjaa esimerkiksi liialliseen kiltteyteen ja hermostomme oppii jo lapsena siihen ettemme riitä.Tämä on puhtaasti fysiologinen tapahtuma ketju joka voidaan korjata lempeästi hellästi.
Tätä mallia tai sinuun asetettua asetusta ja ohjelmointia siellä hermostossa voidaan muuttaa ,eheyttää ja parantaa sinussa itsessäsi. Traumaneuro transformaarion kautta.
Autan mielläni sinua E ja muita halukkaita.
Kiitos vielä kerran rohkeudesta avata tuota surua ja kivun tunteen aiheuttavaa aihetta .
Rakkautta ja lempeyttä päiviisi.
Rohkeudella 💖👑